Reijo Huuskonen
NAPIT VASTAKKAIN – Raamatun malleja
ristiriitojen ratkaisemiseksi
Radio Dei tiistaina 17.12.2002 klo 19
”Sukeutui kova riita…” Näin kerrotaan Apostolien teoissa, luvussa 15, jakeessa 39. Raamattu kertoo asioista niin kuin ne ovat tapahtuneet, silottelematta, kaunistelematta. Näin on myös ihmisten välisistä erimielisyyksistä puhuttaessa. Raamattu ei realismissaan peittele pyhienkään miesten tai naisten erehdyksiä, lankeemuksia, syntejä, vähemmän esimerkillisiä käyttäytymistapoja. Me pitäisimme ehkä mieluummin uskon sankarit puhtoisina, kilvoituksessa aina voittavina. Mutta niin ei ole Raamatussa.
Kun seurakunnan pylväät tai muut hurskaat ajautuvat keskinäiseen kahinointiin eivätkä näytä sopivan samalle hiekkalaatikolle, se antaa kuitenkin tietyn huojennuksen tai samastumismallin meille, jotka sorrumme usein aivan samoihin asioihin. Meissä asuu sama paha luonto, ja tarvitsemme yhtä lailla ojennusta, koulutusta, itsetuntemuksen paljastavaa peiliä kuin Raamatun ajan ihmiset. On hyvä ettei Raamattu ylläpidä keinotekoisesti sankarin sädekehää pyhiensä päällä.
Mutta palataanpa siihen konkreettiseen tilanteeseen, josta alussa mainitsemani Apostolien tekojen kohta puhuu. Siinä varhaiskirkon pakanalähetystyön suuret nimet Paavali ja Barnabas ovat toisen lähetysmatkan kynnyksellä. Mutta mitä tapahtuukaan. Luen Apt 15, jakeesta 36 alkaen:
Jonkin ajan kuluttua Paavali sanoi Barnabakselle: ”Lähde kanssani uudelle matkalle kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa olemme julistaneet Herran sanaa. Käymme katsomassa mitä veljille kuuluu.” Barnabas halusi ottaa mukaansa myös Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi, mutta Paavali ei hyväksynyt häntä matkatoveriksi, koska hän oli Pamfyliassa luopunut heistä, eikä ollut lähtenyt heidän kanssaan työhön. Tästä sukeutui niin kova riita, että kumpikin lähti omille teilleen. Barnabas otti Markuksen mukaansa ja purjehti Kyprokseen. Paavali puolestaan valitsi toverikseen Silaksen. Veljet jättivät hänet Herran armon haltuun, ja niin hän lähti matkaan.
Noin Luukas kuvaa tilannetta. Ei – ainakaan kaukaa katsoen – niin ihmeen suuresta asiasta ollut kysymys: yhden matkakumppanin valinnasta. Mutta ankaran riidan se aiheutti veljien välille, veljien jotka olivat yhdessä juuri tehneen raskaan mutta antoisan ensimmäisen lähetysmatkan Vähään-Aasiaan. Sopua ei näytä löytyneen, ja niin tiet erosivat. Barnabas lähti kiistan kohteen kanssa merelle kohti Kyprosta. Paavali valitsi uuden matkatoverin ja suunnisti maitse nykyisen Turkin alueen kohteisiin.
Väistämisen malli
Antaako tuo tapahtuma salailemattoman kuvauksensa ohessa jotakin viitettä siitä miten meidän tulisi erimielisyyksiä ratkoa? Ei suoranaisesti. Lähdettiin vain eri suuntiin. Apostolien teot eivät kerro mistään julkisesta sovinnonteosta, mutta ei myöskään sitä, että erimielisyys olisi entisestään syventynyt ja johtanut johonkin vielä vakavampaan. Päinvastoin, ilmeisesti aika tässä tapauksessa paransi haavoja. Molemmat julistajat tekivät arvokasta työtä omilla tahoillaan, eikä kaunan kantamisesta näy merkkejä.
Tuo eri suuntiin lähteminen tuo kuitenkin mieleen erään toisen Raamatussa kuvatun ristiriitatilanteen, jossa todella oli viisasta ratkaista tulehtunut tilanne sillä tavoin. 1 Moos 13:ssa kerrotaan Abramista ja hänen veljenpojastaan Lootista. Abram käytti tuohon aikaan vielä lyhyempää nimeä Abram, ei Jumalan sittemmin antamaa nimeä Aabraham. Raamattu kertoo näin:
Myös Lootila, joka kulki Abramin mukana, oli lampaita, vuohia, nautakarjaa ja telttoja. Mutta laidunmaata ei ollut tarpeeksi, että he olisivat voineet pysyä yhdessä, sillä heillä oli runsaasti karjaa. Siksi Abramin ja Lootin karjapaimenten kesken syntyi riitaa.
Ei siis ollut tilaa tarpeeksi. Syntyi taloudellinen eturistiriita, tuttu kaikkina aikoina. Miten selvittää sellainen. Tässä tilanteessa Abram näyttää olevan elämän opettama, viisas. Hän sanoo:
Ei sovi, että meidän tai meidän karjapaimentemme välillä on riitaa, sillä me olemme sukulaisia ja veljiä keskenämme. Onhan koko maa avoinna sinun edessäsi. Eroa siis minusta. Jos sinä menet vasemmalle, minä menen oikealle. Jos sinä menet oikealle, minä menen vasemmalle.
Näin sitten tapahtuikin. Sovinto ristiriitaan löytyi. Tosin Lootin valinta, mihin sisältyi ilmeistä ahneutta – hän valitsi viljavimmat laitumet ja maat, johti myöhemmin kiusauksiin ja tuhoisiin seurauksiin hänen lähipiirilleen. Mutta Abramin ajatus siitä, että viisaampi väistää, on varmaan varsin yleispätevä ohje. Ei ole väärää pehmeyttä antaa periksi. Abram osasi ennakoida tulevaisuutta oikein. Saksalainen Sigfried Grossmann, joka on kirjoittanut kirjan Napit vastakkain – ristiriidoista avautuu mahdollisuuksia, ja jota olen käyttänyt apuna tässä esityksessä, kuvaa tätä Abramin ja Lootin ristiriidan ratkaisumallia nimellä Ero askeleena kohti tulevaisuutta. Samalla siinä on aineksia toiseen ratkaisumalliin eli periksi antamiseen. On tilanteita, joissa tällaista menettelytapaa on hyvä harkita. Periksi antavalle osapuolelle se ei ole useinkaan helppoa, miten pitemmällä tähtäimellä kuitenkin hedelmällistä.
Pätevä organisointi
Elämä on kuitenkin kovin monisyistä. Yksi tai kaksi mallia selvittää asioita ei varmasti ole riittävää. Otan seuraavan Raamatun esimerkin Apt:n alkupuolelta, jossa kerrotaan varhaisen seurakunnan, alkukirkon elämästä. Usein tuo aika kirkon historiassa kuvataan auvoiseksi ihanneajaksi, johon tulisi uudestaan pyrkiä. Hienoja asioita kristittyjen keskinäisestä yhteydestä ja rakkaudesta Raamattu kertookin. Mutta myös ongelmista, joskus aika pahoista.
Apt:n 6. luvussa eteen tulee arkinen, käytännöllinen pulma. Luukas kertoo: Noihin aikoihin, opetuslasten joukon yhä kasvaessa, kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä siitä, että heidän leskiään syrjittiin päivittäisiä avustuksia jaettaessa. Silloin apostolit, ne kaksitoista, kutsuivat koolle koko opetuslasten joukon ja sanoivat: ”Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan.”
Varhaiskirkossa sosiaaliturva hoitui keskinäisen tasauksen avulla. Rikkaammat antoivat, köyhemmät saivat. Näin yksityisten ihmisten ja myös seurakuntien tasolla. Mutta sosiaaliavun jaossa syntyy kovin helposti ristiriitoja. Saako tuo toinen enemmän, onko tuolla saajalla oikeat perusteet vai fuskaako hän – tämä on tuttua meidänkin sosiaaliluukuillamme. Miten alkuseurakunnassa asia ratkesi, löytyikö jakoon tyydyttävää oikeudenmukaisuutta?
Luukas jatkaa apostolien käytännöllisellä ohjeella: Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen.” Kaikki, jotka olivat koolla, pitivät tätä ehdotusta hyvänä.
Erimielisyys sosiaaliturvan jaosta siis otettiin vakavasti, ja sen selvittämiseksi päätettiin kehittää ja perustaa aivan oma työntekijäjoukkonsa. Tästä tapahtumasta alkoi kirkon diakonian viran kehitys. Nuo seitsemän hyvämaineista miestä nimittäin saivat kutsumanimen diakonos. Samanlaiseen palveluun kutsuttiin sitten myös naisia. Seurakunnan keskellä on erilaisia taipumuksia. lahjoja, armolahjoja: palvelun lahja on yksi arvokkaimmista. Tuo varhaiskirkon arkinen ristiriita viritti käytännön järjestelyn, joka on osoittautunut kestäväksi halki vuosisatojen erilaisin muunnoksin. Tälle ristiriitojen ratkaisumallille voimme antaa nimen pätevä organisointi.
Asian ytimeen meneminen
Seuraavan opittavan tai miettimisen arvoisen asian löydämme itseltään Jeesukselta. Myös hän kohtasi jatkuvasti elämän pimeän puolen, ihmisiä kysymyksineen, painoineen, syyllisyyksineen. Ja itse asiassa sitä varten hän juuri oli tullutkin. Ei terveitä, omillaan hyvin toimeentulevia, vaan tarvitsevia, syntisiä, sairaita varten.
Johannes kertoo evankeliumissaan tällaisen, Raamattua lukeneille hyvin tutun tilanteen: Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja. Hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?”
Tuossa hetkessä olivat väkevät tunteet sekä pinnassa että pinnan alla. Jeesus näyttää olevan ratkaisemattoman ristiriidan edessä: jos hän asettuu puoltamaan kuolemanrangaistusta, hän nousee roomalaisen miehitysvallan lakia vastaan. Jos hän vastustaa kivitystä, hän asettuu Mooseksen lain kirjainta vastaan. Myös nainen on kiipelissä, hänen on varauduttava henkensä menettämiseen.
Voimme kuvitella, että odotus Jeesuksen vastauksesta väreili ilmassa. Ratkaisu oli yllättävä, varsinkin syyttäjille. Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
Jeesus menee suoraan ristiriitatilanteen eri tasojen ytimeen. Jumala on oikeudenmukainen, ja hän on armollinen. Hän tietää ihmisen pahuuden, sekä julkijumalattomuuden että siivosyntisyyden. Hän ei katso syntiä läpi sormien, mutta hän on armollinen ja anteeksiantavainen synnin tunnustajalle. Hän antaa jokaiselle uuden alun mahdollisuuden. Fariseukset ja lainoppineet ovat avoimen oven edessä, samoin syntinen nainen. Sen sijaan aviorikoksen toista osapuolta ei paikalla nähdä, hän jää syntiinsä.
Tämä tapaus siis kertoo Asian ytimeen menemisestä. Se ei ole helppo menettelytapa. Meillä ei ole Jeesuksen tapaan useinkaan silmää nähdä pinnan alle, salattuihin motiiveihin. Mutta jotakin tästä varmaan opimme. On ristiriitoja, joissa on suostuttava omaan syyllisyyteen, ainakin siihen että pata kattilaa syyttää, musta kylki kummallakin. On syytä sysissä ja sepissä. Kaikki osapuolet tarvitsevat armahdusta, sovitusta, anteeksiantoa. Valoon tuleminen häpeän uhalla on askel oikeaan suuntaan.
Jeesuksen elämäntavan opetus
Pysymme edelleen Jeesuksen elämässä ja hänen opetuksissaan. Moni arvostaa vuorisaarnaa suuresti, saattaa pitää sitä sellaisena jalona osana Raamattua, jonka voi hyväksyä. Tosiasiassa vuorisaarna on niin radikaali, niin juuriin menevä sanomaltaan, ettei sen pintapuolinen ihailija ehkä ole lukenut kovin perusteellisesti kaikkea mitä Jeesus opetti. Vuorisaarnan mallia on pystynyt vain Jeesus itse noudattamaan. Mutta silti se on aina myös kristityn elämän suuntaviitta. Pyhän Hengen työn alla jotakin siitä voi toteutua.
Kysymykseen ristiriitojen ratkaisemisesta vuorisaarna antaa oman valonsa. Jo heti alussa, kun Jeesus kertoo ketkä ovat autuaita, löydämme asioida, joista ymmärrämme kristityn kutsumuksen olevan, mikäli mahdollista, rauhan rakentaja. Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. Se, että rauhantekijöitä aina kovasti tarvitaan, osoittaa Jeesuksen olevan hyvin perillä ristiriitojen maailmasta.
Vuorisaarnan henki on, että kovaan ei vastata kovalla, vaan yllättävällä kärsivällisyydellä ja lempeydellä. Autuaita ovat kärsivälliset, he perivät maan. Toisen posken kääntäminen ei ole ihmisen luontaisen toimintatavan mukaista, pikemmin annamme ilman muuta takaisin. Jeesus kuitenkin sanoo: Teille on opetettu: ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.” Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.
Tässä on syvällinen, mutta ehkä kaikkein vaikein läksy. Meidän olisi edes yritettävä ymmärtää toista, asettua hänen asemaansa. Ja vaikka vihollisuus stiten jatkuisikin, rauhanrakennus ei johtaisi tulokseen, kristityn tehtävä on pyytää rukouksessa toiselle hyvää, siunata häntä Jumalan nimessä. Tämä saattaa muuttaa oman asenteen, vaikkei toista pysty muuttamaan.
Valokeila omaan itseen on vuorisaarnan vaikeita sovelluskohtia. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, muta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Mielellään yliarvioimme ristiriidan toisen osapuolen osuuden, jotta voimme aliarvioida omaa osuuttamme. Se ei kuitenkaan johda puusta pitkään. Siksi vuorisaarnan kultainen sääntö on käyttökelpoinen periaate: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Jos tätä ikiaikaista viisautta pystyisimme toteuttamaan, olisimme ristiriitojen ratkaisussa lupaavalla tiellä.
Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö
Vielä yhden ristiriitojen ratkaisumallin haluan nostaa esille. Se on jo osittain tullut esille, mutta otan sen omana asianaan. Paavali opettaa efesolaiskirjeessä tähän tapaan:
Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toisillenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta.
Paavali tietää Jeesuksen tapaan ihmismielen pohjukat. Turmeltunut luonto, synti asuu meissä, pitkälle pyhittyneessä uskovassakin. Efesoksen seurakuntalaisissa hän näkee alttiuden langeta monenlaisiin kurjiin asioihin; riitely on yksi niistä. Vihastuminen on asia, jota ei voi välttää.
Vanha raamatunkäännös sanoi: Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Tästä voimme ymmärtää, että vihastuminen on itse asiassa luonnollinen reaktio. Mitä muuta todella osaamme tehdä, kun jossakin tilanteessa joudumme epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, meitä loukataan tai lyödään. Vihastuminen on osa ihmisyyttä. Jeesus, vaikka opetti vuorisaarnassa lempeyttä, oli itse tarvittaessa tiukka. Varmasti vihastuminen oli päämotiivi sille, että hän ajoi ruoska viuhuen rahanvaihtajat ulos temppelialueelta.
Mekin vihastumme, mutta emme yleensä käsittele asiaa niin ettei syntyisi vaurioita omassa itsessä ja muissa. Vihastuessamme teemme syntiä: haavoitamme toista osapuolta sanoilla, joskus nyrkillä tai muulla aseella. Tai sitten katkeroidumme, kannamme kaunaa, työnnämme asioita mielen kellariin, jossa ne muhivat ja saavat aikaan masennusta ja muuta vahingollista.
Paavali neuvoi käytännöllisesti: Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Toisin sanoen, koettakaa mahdollisimman pian selvittää asia, ettei katkeruuden juuri pääse pienenä alkuna kasvamaan ja sitten myrkyttämään ilmaa ja vaikeuttamaan sovinnon tekoa myöhemmin. Omassa lapsuuden kodissani näin tästä kauniin esimerkin: Isäni vihastui aina silloin tällöin, sanoja sinkosi, mutta ennen nukkumaan käymistä aina pyydettiin anteeksi. Joskus se tuntui kasvavasta pojasta kiusalliselta, pyydellä anteeksi ennen iltarukousta, mutta jälkeenpäin ajatellen jäi kaikesta siitä hyvä muisto.
Ristiriitoihin kykenevä ihminen
Ristiriidoista emme pääse tämän elämän aikana. Niiden kanssa on elettävä. Tässä esityksessä en ole puuttunut liiemmin yhteen alueeseen, jossa ristiriitoja esiintyy, nimittäin opilliset kysymykset seurakunnan ja kirkon elämässä. Jo UT:n sisällähän esim. Paavali ja Pietari olivat niissä napit vastakkain, ja harhaoppeja oli jos jonkinlaisia. Mutta niiden suhteen tarvittaisiin oma esityksensä. Voin kyllä kysymysosassa jotakin niistä puhua, jos tarvitaan.
Joka tapauksessa; tässä maailmassa ristiriitojen kanssa on todella elettävä, ja niillä voidaan nähdä myös tietty myönteinen merkitys: ristiriitojen työstämisen ja selvittelemisen avulla meistä tulee vähän kypsempiä ihmisinä. Siegrfried Grossmann puhuu aiemmin mainitsemassani kirjassa Ristiriitoihin kykenevästä ihmisestä. Sellaisia meistäkin tulisi kasvaa, ja kun elämän koulussa ja Jumalan koulussa pysymme, sitä kohti kuljemme. Vasta rajan takana, Jumalan tykönä ristiriidat loppuvat, niistäkin johtuvat kyyneleet kuivataan. Nyt on työn, kilvoituksen aika – johon välillä tulee onneksi levähtämisen, juhlan tuokioita.
)
