Makaan sairaalapatjalla valkoiseksi maalatun betonilattian päällä. En saa unta. Patja tosin on mukavampi kuin minua oli varoitettu. Mielessä pyörii niin paljon ajatuksia.
Mieleeni palaa merimatka Namu-saarelle, joka kuuluu Marshall Saariin, ja sijaitsee Tyynellä valtamerellä. Vietin siellä kaksi päivää vuonna 1997. Matkalla sinne kaikki tulivat merisairaiksi. Indonesialainen huonetoverini okseni ensin. Suoraan jaloilleni. Matkan edetessä jopa ruorissa ollut mies oksenteli. Itse en oksentanut kertaakaan, mutta olin niin pahoinvoiva, että makasin laivan kannella kykenemättä nousemaan ylös. Merivesi huuhteli minut märäksi. Makasin liikkumatta ja toivoin, että oksentaisin, jotta pahaolo edes hieman helpottaisi. Oksennusta vain ei tullut. Iäisyydeltä tuntuneen matkan jälkeen pääsimme kuitenkin maihin. Paratiisisaari. Valkoista hiekkaa silmänkantamattomiin. Täällä viettäisimme vapaaviikonlopun.
Illan tullessa mietimme miten nukkuisimme. Patjoja ei ollut. Pari riippumattoa kylläkin, joissa nukkuivat saaren opettajat. Löysin itselleni vanhan pelastusliivin. Sellaisen, joka on tehty tyroksista ja jossa on iso reikä keskellä. Parempi kuin pelkkä betonilattia, ajattelin. Vaivuin horrosmaiseen uneen. Matkapahoinvointi oli jo poissa, mutta olin täysin uupunut. En nukkunut pitkään. Ehkä muutaman tunnin. Herään, tiedostaen kipeän selkäni. Kaikki muut nukkuvat vielä. Itse en saa enää unta. Päätän nousta ylös ja kävellä rannalle. Istun kiven päälle ja katselen merta. Muuta en näekään. Joka puolella meri kimaltelee aamuväreissään. Hiljaista. Täysin hiljaista. Niin, lukuun ottamatta pientä meren liplatusta. Eilisen päivän pauhaavasta merestä ei ole enää tietoakaan.
Olen saarella missä asuu noin 800 asukasta ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Saarella ei ole kauppoja, ei edes apteekkia. Yksi pieni kirkko tosin on. Saari on henkeäsalpaavan kaunis. Kuka muuta kaipaakaan. Minut valtaa täydellinen rauha. Sellainen rauha, jota en muista aikaisemmin kokeneeni. Tunnen niin valtavan konkreettisesti Jumalan läsnäolon. Silmistäni alkaa valumaan kyyneleitä. Ehkä kokemukseni hipaisee tuota 1. Moos. 1: 2 hetkeä, kun Herran Henki liikkui vetten päällä.
Koti-Suomessa oli sattunut kaikenlaista surullista. Isälleni tuli kasvohalvaus, äidiltäni leikattiin kohtu ja munasarjat. Martta-ihmisenä olin tuntenut täydellistä avuttomuutta, koska olin niin kaukana. En voinut edes läsnäolollani tukea läheisiäni. En edes soittaa, koska puhelinlinjat eivät yleensä toimineet. Ehkä Jumala halusi opettaa minulle ’Mariana’ olon tärkeyden. Jeesuksen jalkojen juureen polvistumisen. Minun tulisi oppia luottamaan enemmän Kaikkivaltiaaseen, maan ja taivaan Luojaan. Ehkä alkuaskel oli juuri tuo pieni aamuhetki tuolla pienellä paratiisisaarella, jossa kaikki ihmisen luoma turha melu oli poissa.
Kuulen vauvojen lohdutonta itkua. Muuten on aika hiljaista. Palaan päivän tapahtumiin. Olen todella uupunut. Heräsin viideltä, mutta imetin sitä ennen yhdeksältä ja puoli yhdeltä sekä neljältä. Sen mitä nukuin, näin hirveitä painajaisia. Jukka oli jo herännyt kolmelta, saamatta enää unta. En yhtään ihmettele. Tätä päivää olemme odottaneet, samalla jollakin tavalla pelänneet siitä asti, kun Eevillä todettiin sydänvika. Aamu oli mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Eevi söi enemmän kuin koskaan (ehkä aavisti, että ei saisi ruokaa vähään aikaan) ja nukahti heti autonistuimeen. Saapuessamme Lastenklinikalle meidät johdetaan pieneen huoneeseen, jossa on toinenkin vauva vanhempineen. Eeville tehdään kaikki alkutarkastukset. Ihmettelen, että viikossa painoa on tullut 65 grammaa, kun sitä ennen koko kuukautena vain 100 grammaa.
Pian sydänkardiologi saapuukin. Asiallinen keski-ikäinen nainen. Hän lyhyesti sanoo, että Eevin ollessa niin pieni ja avoinvaltimotiehyen niin suuri, voi olla hyvinkin todennäköistä, että Eeville joudutaan tekemään avoin sydänleikkaus. Hän ei anna minkäänlaista toivoa, että sydänkatetrointi onnistuisi. Sydänkatetrihan viedään nivustaipeesta verisuonia pitkin sydämeen. Eevin ollessa niin pieni, hänen verisuonensa ovat luonnollisesti myös pieniä, mutta aukko on kuitenkin kookas, joten sydämeen pitäisi saada vietyä tarpeeksi iso tulppa pientä verisuonta pitkin, joka toimisi sulkulaitteena. On kuitenkin järkevää yrittää, koska avoin sydänleikkaus on aina riskialttiimpi.
En halua ajatella asiaa hirveästi. Keskityn Eeviin, joka ei saa syödä moneen tuntiin. Katselemme kirjoja ja huoneessa olevia kuvia. Isän sylissä Eevi yrittää löytää maidon lähdettä, siinä tietenkään onnistumatta. Ihmettelemme sitä, että muuten Eevi ei valita nälkäänsä juuri lainkaan. Meille tuodaan sokerilientä ruiskussa, että voimme sitä laittaa hieman tuttiin, jos Eevi käy hirveän kärttyisäksi. Odotellessamme juttelen vieressä olevallae pariskunnalle. Heidän tyttärensä Siiri on vain viisi päivää vanhempi kuin Eevi. He kertovat kuinka Siirin sydänlihasrappeuma todettiin yllättäen hänen lyyhistyessään neljän kuukauden neuvolakäynnillä täysin. Täysin terve tyttö sitä ennen. He selittävät kuinka he ovat olleet jo kuukauden täällä sairaalassa. Siiri saa viittätoista eri lääkettä. Isä toteaa: kunpa sydän voitaisiin edes leikata. Mitään ei ole tehtävissä. Lääkäri on sanonut, että kuuden viikon ajan kokeillaan lääkkeillä josko sydämen rapistuminen lakkaisi, jos ei, mitään muuta ei voida tehdä. Niin, paitsi sydämen siirto ja jos sellainen sattuisi löytymään. Äiti toteaa sen olevan erittäin harvinaista. Näen kivun äidin silmissä. Sydäntäni särkee.
Eevin mukaan ei pääse edes nukutukseen. Laitan Eevin kanan soimaan ja asetan sen hänen viereensä ja sanon: ’hei rakas, nähdään pian’. Käytävällä kuulen kanan soittoäänen ja silmiini nousee kyyneleet, katson Jukkaa ja näen kyyneleitä myös hänen silmissään. Neljä tuntia. Nuo pitkät neljä tuntia. Käymme syömässä. Minua ruoka ei maita, mutta syön silti. Menemme kävelemään Meilahden rantaan. Aurinko paistaa. Vastaamme tulee pieni kahvila: Cafe Regatta. Ostamme mustikkapiirakan ja luomuomenamehun puoliksi ja istumme ulos. Katsomme kuvia Eevistä kännykästäni ja ihailemme maisemaa. Tässä paikassa on tunnelmaa. Aschanit, Coffee Houset ja Wayne’s Coffeet kalpenevat tämän paikan rinnalla. Tänne pitää tulla uudelleen, kun Helsinkiin tulee.
Kävelemme takaisin sairaalalle. Jukka haluaa ottaa Sibeliuksen taideteoksesta kuvan, koska ei ole sitä ennen nähnyt. Onhan se hieno, mutta ihmisen luoma taide ei ole mitään luontoon verrattuna. Itse mieluummin katselen kukkasia. No, kyllä Jukkakin puita, muistan tämän, kun hän pysähtyy yhden puun luokse miettien mikä puu se mahtaa olla. Tämä on jo tuttu kuvio. Melkein joka kävelyllä sama toistuu. Minun puita ja metsää rakastava mieheni
Numerosta 09 soitetaan. Jukka on juuri vessassa. Talvikki Bolt. Eevin sydänkardeologi soittaa. Sydämeni melkein pysähtyy. Hän sanoo: ‘Saimme suljettua Eevin valtimotiehyen’. Istun kuin sumussa. Sanon vain: sehän on ihana uutinen! Neljältä Eevi tuodaan heräämöstä ja saisimme nähdä hänet. Jukka tulee vessasta ja kyyneleet valuvat poskillani. Sanon vain: Se onnistui! Realisti, kun olen, en ollut edes uskaltanut ajatella tätä vaihtoehtoa, mutta toisaalta uskon ihmeisiin ja olen rukoillut monta kuukautta ihmettä ja viimeiset päivät, sitä että leikkaus onnistuisi. Tiedän, että monet ystävistämme ja läheisistämme ovat myös rukoilleet asian puolesta. Kiitos Taivaan Isälle, kuulit rukouksemme!
Eevi on aivan pökeryksissä. Pieni eloisa tyttäremme ei ole vielä palannut. Tuskin jaksaa avata silmiään. Pumppaan hieman maitoa ja hän jaksaa imeä sitä tuttipullosta. Emme kuitenkaan uskalla antaa paljoa, koska meitä varoitetaan, että kaikki voi tulla pahoinvoinnin takia ulos. Mitään ei kuitenkaan tule ulos. Pian hän kuitenkin taas on väsynyt ja nukahtaa. Eikä ihme nukutuslääkkeet, antibiootitit ja kipulääkkeet väsyttävät ketä tahansa.
Illalla kiitämme sairaanhoitajaopiskelijaa päivästä. Reipas tapaus. Hän sanoo, eipä kestä, on ollut mukavaa tehdä töitä näin rauhallisten vanhempien kanssa ja sanoo, että näin ei aina tosiaankaan ole, koska onhan niin suuresta asiasta kysymys, kun sydän on kyseessä. Rauha oli jollakin tavalla tosiaan ollut koko päivän sisälläni. Ehkä se oli jollakin tapaa heijastunut ulospäin. Kaikesta huolimatta olin tiennyt ja edelleen tiedän, että mitä tahansa tapahtuukin pieni tyttäremme on omia käsiä suuremmissa käsissä. Onneksi näin!
Viimeisenä ajatuksena tunnen syvää kiitollisuutta Eevin nukkuessa hiljaa vuoteessaan. Samalla kuitenkin muista huoneista kantautuva vauvojen itku palauttaa mieleeni Siirin ja hänen vanhempansa. Päätän, että nyt on aika aloittaa rukoustaistelu Siirin puolesta. Taivaan Isä, Siiri tarvitsee ihmettä. Sinä olet ihmeiden Isä. Paranna Siirin sydän! Rukoilethan sinäkin.


